Aleksi–kilipukki oli valkoinen, pitkäkarvainen ja kaarevasarvinen.
Se tuli meille keltaisen Skodan
takapenkillä, koirankorvikkeeksi.
Elettiin 80-luvun loppua.
Se ei totellut juuri ketään, paitsi
vähän isää.
Lempiharrastuksenaan se söi mitä
vaan ja rapsutti selkäänsä tallin nurkkaan.
Linnut tekivät sen karvoista pesiä.
Aleksi kiipesi ihan mihin vaan.
Volvon katolle ja leikkimökin
katolle.
Volvolle kävi huonosti.
Se myös karkaili usein, sillä
köysikin kuului sen ruokalistalle.
Silloin äidin ja joskus
naapureidenkin kukkapenkit saivat kyytiä.
Kerran se söi karkumatkallaan paljon
styroksia.
Ja Aleksille meinasi käydä huonosti.
Hunajastakin se piti.
Siksi se ehkä tunki päänsä
tarhamehiläisten pesään.
Eläinlääkärin ja kahden viikon
ruiskuruokinnan avulla se selvisi.
Mutta korva siltä irtosi.
Kasvettuaan sillä oli pitkät,
terävät sarvet.
Se puski niillä usein tallinsa
seinää.
Ja lopulta onnistui tekemään siihen
uuden oviaukon.
Oli se myös vihaisena vähän
pelottava.
Mitään hyötyähän siitä ei ollut.
Lähinnä se vain rikkoi ja söi
tavaroita.
Ja silti sitä käytiin kuvaamassa
pari kertaa paikallislehteen.
Se eli ihmeen pitkään ollakseen
yksikorvainen, huonokuuloinen kilipukki.
Ja jätti meille paljon lapsuusmuistoja.
Koiraa meillä ei koskaan ollut eikä
tullut.
Mutta meillä oli ehkä jotain
enemmän.
-MM-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti