Kirje terapeutille…

Elämäni suuria pettymyksiä. 

Osa 1:

Pikkupoikana ostin sarjakuvalehden jonka nimi oli "2012". Lehden luoman maailmankuvan perusteella sain luotua mieleeni varsin suuren varmuuden, että tämänhetkiseen elämääni kuuluisi asumiskelvoton maapallo ja oman avaruuslaivan komentaminen.

Pettymykseni on kasvanut 70-luvun loppuvuosista alkaen eksponentiaalisesti, vaikken odotuksistani ja toiveistani huolimatta romahtanutkaan täydellisesti vuonna 2012.

Osa 2:

Jules Vernen maailma oli minulle normaalitila ja on sitä edelleen, huolimatta siitä että sen oikean ja aidon Nautiluksen kapteeni ei ollutkaan nimeltään Nemo, vaan joku Andersson-niminen surkimus.

Osa 3:

Hienoa auringonpaistetta ei muka sais haaskata istumalla sisällä, paskanmarjat. Siellä se aurinko on paistanut tasasesti viimeset tsiljardi vuotta ja jatkaa vaan, välillä on pilviä välissä ja välillä maapallo, joskus harvoin kuu. Koitappa leijua auringon ja maan väliin kattelemaan auringonlaskua...eipä laske aurinko siellä, paistaa vaan pirun kuumasti ja ihan koko ajan. Aurinkoa ei kiinnosta pätkääkään menenkö ulos sitä katsomaan vai en. Kaiken voi kiteyttää siihen, että verhot on hankittu ja keksitty tyydyttämään ihmisten oikeita tarpeita. Primitiivi-ihminen hakeutui luoliinsa suojaan auringolta ja sen ärsyttävältä piristävältä vaikutukselta. Ihminen on syntynyt murjottamaan.

Osa 4:

Homejuusto, äiti opetti että seitsemän kertaa pitää jotakin maistaa että se alkaisi maistumaan hyvältä. Äitini on valehdellut minulle.

Osa 5:

Vapaat kanat eivät oikeasti olekaan vapaita, munia ryöstetään niiden tahdosta huolimatta edelleen.

Osa 6:

Maailmassa on edelleen herätyskelloja, torkkukytkimiä ja pölynimureita. Vielä pahempia ovat ihmiset jotka kehittelevät niitä edelleen.

Osa 7:

Miten tämä ihmiskunta voisi päästä sille kehityksen asteelle, että saisimme avaruuslaivamme ja antaisimme kanoille todellisen vapauden, kun emme vielä ole saaneet tietokoneen näppäimistöön @-näppäintä???!!!