Kun astelen lähemmäs, kumikenkäni uppoavat pehmeään mutaan. Sitten näin sen
hämmästyttävän näyn. Pelto täynnä palloja. Niitä tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin.
Pieniä palloja aseteltuina lehtipedeille, rivi rivin perään. Alkukesästä pallot
piilottelivat vaalean vihreiden lehtien alla, kunnes kesäauringon lämpimät
säteet saivat ne avautumaan ja paljastamaan itsensä.
Vaalean vihreiden lehtien alla piilossa katseilta lymyilivät valkoiset
pitsiset pallot. Ne tuntuivat hauskan ryhmyläisiltä, kun niitä silitteli.
Joskus, kun kukaan ei nähnyt, painoin jopa poskeni niitä vasten. Poski poskea
vasten nenä mudassa olimme siinä kukkakaalipallon kanssa vieretysten. Mutta
täytyi olla varovainen, ettei vaan runtannut palloa niin, että se napsahti irti
lehtipesästään ja vierähti penkkien viereiselle polulle.
Kun syksy alkoi kirpistellä aamuisin nenänpäätä, tiesin, että pian pallomaani
olisi mennyttä. Pian en enää voisi juosta hellimään kaalinpäitä. Pian vastassa
olisi musta maa, jossa siellä täällä näkyisi maasta riuhtaistun kasvin jäljet.
Tiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti