Pääsin isompien leikkiin
mukaan yhdellä ehdolla: minun oli otettava vastuu itsestäni. Kirkonrotan laskiessa
numeroita piilouduin kotitalomme taakse, takorautaisten tikapuiden alle. Kun
minua ei millään löydetty, lähdin tutkimaan mahdollisuuksia pelastautua. Voisin
jopa pelastaa kaikki! Nousin ylös, ja päässäni vihlaisi kipeästi. Tikapuiden
rautatanko. Pääni vuoti verta.
Juoksin kotiin. Sain
hoitoa ja lohdutukseksi mehumukin, jonka kanssa hiivin ulko-ovelle. Siellä
leikki jatkui. Olin silti sankari – minua ei ollut löydetty. Olin lisäksi satuttanut
itseni isojen leikissä. Tunsin vahvasti kuuluvani vielä äidin luokse kotiin,
mutta olin ylpeä ensimmäisistä itsenäistymisen askeleistani.
Julianna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti