Ratsastusleiri

Ratsastusleiri

Isälläni oli ravihevosia, joiden kautta pääsin tutustumaan myös ratsastusharrastukseen. Kävin myös ratsastusleireillä Kokemäellä useampana kesänä. Yleensä leiri ajoittui heinäkuulle, ja se kesti kokonaisen viikon. Leiripaikkana oli idyllinen maatila, jonka pihapiirissä oli tallirakennuksen lisäksi parakkirakennuksia, joissa yövyimme.

Leiri sisälsi kenttä- ja maastoratsastustunteja, täysylläpidon, iltasaunan, erilaista oheisohjelmaa sekä luonnollisesti oman hoitohevosen. Tunnelma leirillä oli hilpeä ja jännittävä – mitä uutta uusi päivä voisikaan tuoda tullessaan? Ratsastusleirillä pidin etenkin hiekkakuopilla laukkaamisesta ja estehyppyharjoituksista. Maastoratsastamisessa minua viehätti luonnossa kulkeminen ja se, että hevosta piti kuunnella valppaammin kuin tutussa kenttäympäristössä. Myös pehmeä hiekka teki hevosen askelluksesta miellyttävän tuntuista, ja hiekkakuoppien keskellä oleva lampi tarjosi oivan paikan hevosen uittamiseen.

Leirillä tutustui aina uusiin hevoshulluihin, vaikka pääasiassa seikkailin siellä siskoni ja ystäväni kanssa. Aika erikoista, mutta leirillä oli joka vuosi eri osallistujat, vaikka olisi voinut kuvitella päinvastoin. Yksi syy tähän saattoi olla se, että kyseisen maatilan hevostoiminta oli pienimuotoista verrattuna moneen muuhun talliin. Myös moni halusi lähteä leirille jonnekin kauemmaksi ja hieman ”eksoottisempaan” paikkaan. Ratsastusleireissä kun oli valinnan varaa!

Kaiken kaikkiaan leirielämä opetti vastuuntuntoa, elävän olennon ja luonnon kunnioittamista sekä omien rajojen tuntemista. Leirimuistot ovatkin pääasiassa mukavia, vaikka kauhun hetkiäkin koettiin. Yhtenä kesänä leirialueella liikkui nimittäin tuhopolttaja, eikä parakissamme ollut edes lukkoa. Tosin eipä siinä lukko olisi meitä auttanut, jos mökki olisi sytytetty liekkeihin. Voin vain kuvitella, kuinka huolissaan vanhempamme olivat turvallisuudestamme. Silloin heidän hätänsä tuntui varsin ”nololta”. Nyt ajatellen pyromaanin kesätempaukset puistattavat, etenkin kun tarkastelen tilannetta äitiyden kautta. En tiedä, minne omat mussukkani uskallan aikoinaan päästää!

Vaikka ratsastus on kallis ja vaarallinen harrastus, olen jälleen monen kymmenen vuoden tauon jälkeen noussut hevosen selkään. Se tunne, kun uljas ratsu lähtee liikkeelle, ihastuttaa kerta toisensa jälkeen. Voiko mikään muu olla yhtä vapauttavaa?